Mä olen koko ajan sanonut että tavoitteena on biksukunto kesäksi, oikeasti mun suurin tavoite on se että opin katsomaan itseäni peilistä uusin silmin, uskomaan siihen mitä näen ja uskomaan siihen mitä muut sanoo. Kun se hetki tulee, olen saavuttanut sen mitä haluan. 

Tää tammikuu on ollu tosi vaikea kuukausi. Aloitin työt ja olen yksin lasten kanssa. Hirveen vaikeeta saada tasapainotettua yhteen työ, koti ja harrastus. Väistämättä salitreenit on jäänyt vähemmälle ja se harmittaa todella paljon, nautin niistä hetkistä kun pääsen salille, saan tyhjentää pään kaikista murheista hetkeksi ja se fiilis sen jälkeen on uskomattoman hyvä. Kotona treenailen, mut ei se oo sama asia. Siitä puuttuu se fiilis ja motivaatio. Pojat on ollu lapsiparkissa treenauksen ajan mut en pysty keskittymään 100% treenaamiseen, kuvittelen kuulevani niiden meuhkaamisen ja ootan et koska joku tulee pyytää mua hakee ne pois, joo pitäs luottaa omiin lapsiin vähän enemmän mutta erityislapsen ja uhmakkaan vajaa 5 veen kohdalla se ei oo niin yksinkertaista. 

Pojat menee tänään isälleen ja mä aion pyhittää nää 2 päivää treenaamiselle, mahdollisesti ystävien tapaamiselle ja levolle.

"Oon vuokralla mun kehossa
Asunnon maksan ruokapalkalla
Maali rapisee seinät lohkeilee
Kuka korjaa

Kun kadulla kysytään multa
Mikä vuosi mä en oo varma
Kysykää niiltä jotka tietävät
Mistä tulevat

Jos mä oon oikee
Miks kadulla mun läpi kävellään
Jos oon oikee
Miksen muista omaa nimeänikään
Kai mä hengitän
Jeeh"